Luku 26

Ensimmäinen poliisi oli Terossa kiinni ennen kuin Johanna ehti ottaa toista askelta huoneeseen.

Tero ehti vetää käsivarsiaan taakse vain kerran. Poliisi tarttui hänen ranteisiinsa ja pakotti kädet erilleen. Nauha löystyi Vilman kaulalla. Toinen poliisi tuli sivusta, sai Vilman olkapäistä kiinni ja veti tämän eteenpäin pois Teron ulottuvilta.

Vilma kaatui käsilleen.

Hän veti henkeä, mutta ääni katkesi yskään.

– Vilma, poliisi sanoi hänen vieressään. – Olet turvassa. Älä nouse vielä.

Tero saatiin hallintaan muutamassa sekunnissa.

Johanna näki miehen kasvot vasta, kun tämän kädet olivat selän takana. Tero ei näyttänyt hämmästyneeltä eikä yrittänyt puhua. Hän hengitti nopeasti, katsoi kerran lattialla olevaa Vilmaa ja sen jälkeen seinään.

– Ensihoito tänne, Johanna sanoi. – Heti.

Antti välitti pyynnön käytävälle.

Vilma yski uudelleen. Hän oli edelleen polvillaan, mutta nyt toinen poliisi tuki häntä hartioista. Nauha riippui löysänä kaulan ympärillä. Se oli kapea ja himmeä, samanlainen kuin vanhoissa säilytyskoteloissa käytetty nauha, jota Johanna oli viime viikkoina nähnyt Kuvarinteessä niin usein, ettei enää osannut pitää sitä merkityksettömänä työesineenä.

Hän ei koskenut nauhaan.

– Vilma, kuuletko minua? Johanna kysyi.

Vilma nosti katseensa.

Silmissä oli vettä. Kasvot olivat laikukkaat, hengitys nopeaa ja pinnallista.

Hän nyökkäsi.

Se riitti.

Johanna kääntyi Teroon.

Mies oli nyt käsiraudoissa. Hänen vieressään ollut poliisi tarkisti nopeasti, ettei hänellä ollut käsissään enää mitään, millä voisi vahingoittaa itseään tai muita.

– Tero Niemelä, teidät otetaan kiinni, Johanna sanoi.

Tero katsoi häntä sanomatta mitään. Ei kysymystä, kieltoa eikä selitystä.

Johanna ei tarjonnut hänelle tilaa, johon sellainen olisi mahtunut.

– Viekää hänet ulos tästä huoneesta.

Kun poliisit lähtivät Teron kanssa käytävälle, mies ei vastustanut enää lainkaan.

Ensihoitajat tulivat vastaan ovella. Johanna väistyi heidän tieltään ja jäi käytävään Antin kanssa siksi aikaa, kun Vilman hengitystä ja kaulaa tutkittiin. Huoneen sisällä kuului lyhyitä kysymyksiä, joihin Vilma vastasi välillä sanalla, välillä vain nyökkäyksellä.

Oven vieressä seisova poliisi katsoi Johannaa.

– Niemelä on hallinnassa.

– Hyvä. Ei puhuttamista nyt. Normaali menettely ja kaikki kirjataan.

Antti oli jo puhelimessa.

– Rajaus laajenee koko digitointihuoneeseen ja välittömään kulkureittiin, hän sanoi lopetettuaan. – Rikospaikkaryhmä on tulossa. Ainolle on ilmoitettu, ettei tilaan päästetä ketään muuta.

Johanna nyökkäsi.

Kello käytävän seinällä näytti 9.16.

Kaksi minuuttia sitten he olivat etsineet ihmistä, jonka saattoi olla liian myöhäistä löytää.

Nyt Vilma hengitti oven takana.

Helpotus tuli itsestään, nopeana painon vähenemisenä rintalastan takana.

Tällä kertaa he olivat ehtineet.

Ajatus ei tarvinnut jatkoa. Jennin, Kaisan, Aleksin, Ellan ja Terhin nimet olivat olemassa ilman että Johanna kutsui niitä mieleensä yksitellen.

Ensihoitaja tuli käytävälle.

– Hän on tajuissaan ja vakaassa tilassa. Hengitys kulkee. Kaulassa on vammaa, joka pitää tutkia sairaalassa, ja hän lähtee meidän mukaan nyt. Tilanne ei tällä hetkellä näytä siltä, että henki olisi välittömässä vaarassa.

Johanna nyökkäsi.

– Saanko puhua hänelle yhden lauseen verran ennen lähtöä?

Ensihoitaja vilkaisi taakseen.

– Yhden.

Vilma istui nyt lattialla seinää vasten ensihoitajan tukemana. Nauha oli irrotettu hänen kaulaltaan hoidon edellyttämällä tavalla ja jätetty valkoisen suojan päälle odottamaan rikosteknistä talteenottoa. Kaulalle oli jäänyt punertava, kapea jälki. Johanna ei jäänyt katsomaan sitä.

– Vilma.

Vilma nosti katseensa.

– Niemelä on kiinni, Johanna sanoi. – Hän ei pääse enää sinun lähellesi.

Vilma sulki silmänsä hetkeksi.

Sitten hän nyökkäsi.

Johanna poistui ennen kuin lauseesta ehti tulla mitään muuta.

***

Digitointihuone neljä oli puolen tunnin kuluttua eri paikka kuin se, johon Johanna oli tullut.

Kaatunut tuoli oli edelleen lattialla. Työpöydän näyttö oli edelleen päällä. Vilman puhelin löytyi hänen laukustaan äänettömällä, aivan kuten Johanna oli käytävällä pitänyt mahdollisena.

Nauha oli kuvattu, kirjattu ja pakattu.

Ensimmäistä kertaa yhdeksän vuoden aikana poliisilla oli hallussaan suoraan keskeytetystä teosta talteen saatu väline. Aiemmin vertailu oli perustunut vanhaan arkistonäytteeseen ja uhrien iholle jääneisiin jälkiin.

– Kiireellinen vertailu viiden uhrin alkuperäisiin kaulajälkiin ja siihen vanhaan arkistonäytteeseen, hän sanoi rikosteknisen tutkinnan työntekijälle. – Mutta lausuntoon vain se, minkä näytteestä voi sanoa. Ei sanaa samasta rullasta, jos sitä ei voi osoittaa.

– Selvä.

Antti seisoi työpöydän toisella puolella.

– Katso näyttöä.

Johanna oli jo nähnyt suuren valokuvan ovella, mutta vasta nyt hän näki sen kokonaan.

Vilma Koskinen istui sivuttain tuolilla. Pää kääntyi kameraan. Kyynärvarsi lepäsi selkänojalla. Käsivarren ja leuan väliin jäi kapea kolmio.

Alkuperäinen koekuva.

Kyse oli samasta laajasta kuvasta, jonka Jarkko oli löytänyt lehdistövedoksista ja jonka poliisi oli varmentanut omasta aineistostaan, ei finalistigallerian tiukasta rajauksesta.

Työpöydän oikeassa reunassa oli yksi paperituloste. Se oli osittain näppäimistön alla, kuin sitä olisi katsottu työn ohessa ja työnnetty syrjään.

Antti ei koskenut siihen.

– Mira kuusi, hän sanoi.

Johanna tunnisti kuvan heti.

Sama sivuttainen asento. Sama avoin kolmio käsivarren ja leuan välissä. Sama vino varjo, joka jatkui kuvan reunaan.

Paperi oli työpöydällä ja Vilman kuva avoinna työasemalla, eri kohdissa juuri niin kuin Tero oli niitä käyttänyt. Tarkoituksellisen asetelman vaikutelmaa ei syntynyt.

– Kuvataan paikoillaan, hän sanoi. – Työaseman tila talteen ennen kuin mitään suljetaan. Tuloste erikseen. Selvitetään myöhemmin, mistä se on tehty ja milloin.

Antti nyökkäsi.

Johanna katsoi Vilman kuvaa vielä kerran.

Kuudennen paikan olemassaoloa ei enää tarvinnut päätellä vain viiden vanhan rinnastuksen jatkoksi. Tero oli tuonut Miran kuudennen kuvan huoneeseen, jossa hän oli yrittänyt kuristaa Vilman. Se ei sitonut häntä yksin viiteen murhaan, mutta murhayrityksen ja kuvasarjan yhteyttä oli vaikea selittää sattumalla.

Antti vilkaisi ovea, josta ensihoitajat olivat vieneet Vilman.

– Hän ehti aloittaa.

– Niin.

Johanna ei sanonut, kuinka vähän puuttui.

Sitä ei voinut mitata minuuteissa jälkikäteen.

***

Ensimmäinen julkinen vahvistus lähti poliisin viestinnästä ennen puoltapäivää.

Siinä kerrottiin, että poliisi oli ottanut kiinni henkilön vakavaan rikoskokonaisuuteen liittyvän operaation yhteydessä Myllyissä. Yksittäisen asianomistajan henkilöllisyyttä tai tapahtumien tarkempaa kulkua ei vahvistettu. Viiden henkirikoksen tutkinnan todettiin jatkuvan.

Kun kiinniotto oli virallisesti vahvistettu ja ensimmäinen tiedote ulkona, Jarkko soitti kaksi minuuttia myöhemmin.

Johanna vastasi Kuvarinteen hallintosiiven pienestä huoneesta, jossa hänellä oli ensimmäistä kertaa aamun jälkeen ovi kiinni ja tuoli allaan.

– Korpela.

– Salonen. Näin vahvistuksen.

– Niin.

– Niemelä on siis kiinni?

– On.

Jarkko oli hetken hiljaa.

– Entä Vilma?

Johanna katsoi pöydällä olevaa muistilappua, johon oli kirjattu sairaalan ensimmäinen tieto. Vakaa. Jatkotutkimukset käynnissä.

– Vilma on elossa.

Jarkko hengitti ulos niin, että Johanna kuuli sen linjan yli.

– Selvä.

– Hänen nimensä ei silti ole julkaisulupa.

– Tiedän.

– En kommentoi vammoja, tapahtumapaikan havaintoja enkä sitä, mitä Niemelän hallusta on saatu.

– En kysynyt vielä.

Johanna melkein hymyili.

– Olisit kysynyt.

– Olisin.

Puhelu jäi siihen.

***

Myllyjen Länsimyllyssä ei ollut porttia, vastaanottoa eikä yhtenäistä kampusaluetta.

Kuvarinteen hallien ja kulkukorttien jälkeen kortteli näytti siltä kuin vanha teollisuus olisi vuosien mittaan pilkottu pienemmiksi työpäiviksi. Yhden pitkän tiilirakennuksen entisiin lastausaukkoihin oli tehty lasisia toimisto-ovia. Pihalla oli huoltoauto, kaksi pakettiautoa ja polkupyöriä metallikaiteessa. Yhdessä ikkunassa mainostettiin äänitystilaa, toisessa elektroniikkahuoltoa. Rakennuksen päädyssä oli kahvila, jonka ulkopuolella kaksi miestä söi myöhäistä lounasta työvaatteissa.

Tero Niemelän yritys oli toisessa kerroksessa vanhan tavarahissin vieressä.

Yrityksen nimi oli ovessa pienellä tarralla muiden vuokralaisten nimien joukossa. Oven takana oli tavallinen työtila: kapea toimisto, kaksi työasemaa, avoimeksi jätetty skanneri, metallihyllyjä, muovilaatikoita ja numeroituja säilytyskoteloita. Pienessä takahuoneessa oli vanhempaa laitteistoa, varaosia ja arkistomateriaaleja. Seinällä kalenteri. Keittiönurkkauksessa kahvipaketti oli suljettu pyykkipojalla.

Etsintä oli aloitettu heti kun siihen tarvittavat päätökset oli saatu. Johanna tuli paikalle iltapäivällä siinä vaiheessa, kun tilan yleiskuva oli dokumentoitu ja rikostekninen työ pystyi etenemään järjestelmällisesti.

Antti odotti häntä ensimmäisen työaseman ääressä.

– Laitteiden sisällöllinen tutkimus on vasta alussa, hän sanoi. – Talteenotot ja kopiot ovat käynnissä. Fyysisessä aineistossa on silti jo asioita, jotka haluan näyttää ennen kuin ne siirtyvät pusseihin.

Johanna riisui takkinsa ja otti suojakäsineet.

– Näytä järjestyksessä.

Antti vei hänet metallihyllylle.

Ensimmäisissä laatikoissa oli sitä, mitä etiketit lupasivat: asiakkaiden vanhoja dioja, skannaustöiden tarkistusvedoksia, sopimuspapereita, palautuslistoja ja tyhjiä arkistokoteloita. Osa aineistosta oli vuosikymmenen vanhaa. Osa viime viikolta.

Kolmannen hyllyn yhdessä laatikossa järjestys alkoi muuttua vaikeammin selitettäväksi, mutta ilman mitään dramaattisesti nimettyä kansiota.

Laatikossa oli työpaperien seassa irrallisia tulosteita ja ohuita muovitaskuja, joihin oli laitettu kuvia eri vuosilta. Niissä näkyivät vanhat aineistotunnukset ja kopiomerkinnät, mutta kaikkien kohdalla ei ollut toimeksiantoa, asiakkaan nimeä tai palautustietoa.

Rikosteknisen tutkinnan työntekijä oli erottanut ne vain siksi, että yksi kuvista oli tullut hänelle tutuksi viime viikkoina.

Jenni Haapala.

Ei se kuva, joka oli kiertänyt uutisissa hänen kuolemansa jälkeen.

Alkuperäinen kampanjaotos samasta aineistosta, jota poliisi oli verrannut Miran ensimmäiseen kuvaan. Tulosteen rajaus oli laajempi kuin vuoden 2014 julkisissa versioissa, ja takana oli vanha tekninen tiedostonimi.

Sen vieressä oli kaksi muuta Jennin kuvaa, joista kumpaakaan ei ollut käytetty julkisuudessa.

– Lähde? Johanna kysyi.

– Tiedostonimi vastaa KASVOTin vuoden neljätoista teknistä erää, tutkija sanoi. – Varsinainen alkuperä tarkistetaan kopioista. Paperi ei kerro, milloin se on tulostettu.

– Eli emme tiedä vielä, onko tämä ollut täällä ennen murhaa vai kerätty myöhemmin.

– Emme.

Antti nosti viereisestä taskusta läpinäkyvän suojan päällä olevan yhteystietotulosteen.

Siinä oli Jennin vuoden 2014 kotiosoite, puhelinnumero ja muutama työyhteys. Osa tiedoista oli tavallista tuotantoaineistoa. Reunaan oli tehty lyijykynällä lyhyitä merkintöjä, joiden ikää tai tekijää ei vielä voitu todeta.

Yksi niistä koski kulkua taloon. Merkinnässä ei ollut tapaamisaikaa tai viestiä Jennille, vain käytännöllinen huomio rakennuksesta ja osoitteesta, joka oli ollut Jennin koti ennen hänen kuolemaansa.

Johanna katsoi paperia kauemmin kuin kuvaa.

– Tämä ei osoita, että Jennin kanssa olisi sovittu tapaaminen, Johanna sanoi.

– Ei. Kuvat ja yhteystietosivu ajoitetaan niin pitkälle kuin voidaan.

Seuraava tasku toi Kaisan.

Vanha syystakkikampanjan kuva oli poliisille tuttu. Sen mukana oli kopio sähköpostiketjusta, jonka alkuperäinen vastaanottajapuoli oli tutkittu jo vuonna 2014. Tero Niemelän yrityksen hallussa oleva versio sisälsi samat viestit, saman teknisen aiheen ja saman sovitun kotikäynnin tiedot.

Sen vieressä oli tulostettu työmuistio, jossa oli sama aineistotunnus ja Kaisan osoite.

– Tämä kopio ei tullut vanhalta palvelimelta, Antti sanoi. – Se löytyi täältä paperina. Digitaalinen vastine voi löytyä laitteista, mutta sitä ei vielä tiedetä.

Johanna luki ketjun ensimmäisen viestin. Aito KASVOTin työosoite oli päästänyt jonkun Kaisan kotiin yhdeksän vuotta aikaisemmin. Paperi ei vieläkään osoittanut kirjoittajaa, mutta nyt ketjun kopio oli Tero Niemelän työtilassa.

Aleksin aineisto löytyi eri paikasta ja toisin järjestettynä.

Takahuoneen vanhassa mapissa oli vuoden 2018 teknisiä töitä, laskuja ja käyttöoikeuslistoja. Niiden välissä oli tulostettu kopio Aleksille lähetetystä viestiketjusta ja erillinen paperi, johon oli merkitty hänen osoitteensa sekä alkuperäistiedostojen tunnisteet.

Johanna tunnisti viestin. Vuoden 2018 selvityksessä yhteiselle työosoitteelle oli löytynyt useita käyttäjiä, mutta lähettäjää ei ollut voitu nimetä.

Vuoden 2023 kohdalla varaukset vähenivät.

Ella Saarisen nimellä ei ollut omaa kansiota. Hänen vanhan portfolioaineistonsa kopiot löytyivät yrityksen tämän vuoden työlevyltä toimeksiantoon liittyvän materiaalin seasta, mutta niiden lisäksi oli erillinen tulostettu yhteystietosivu ja versio siitä teknisestä yhteydenotosta, jolla aamun tapaaminen oli sovittu hänen työhuoneelleen.

Terhin kohdalla rakenne oli samankaltainen. Vanha kampanjakuva. Osoite. Aikaistetun tapaamisen tiedot. Muutaman rivin työmuistio, jossa ei ollut mitään murhasta mutta jossa oli liikaa tietoa siitä, milloin Terhi olisi yksin ja mitä teknistä asiaa tapaamisen perusteeksi käytettiin.

– Tämä muistio on tulostettu tämän vuoden koneelta, tutkija sanoi. – Tarkempi käyttäjä- ja ajoitusketju tulee vasta digitaalisen talteenoton jälkeen.

Johanna katsoi paperia.

– Mutta sisältö on ollut täällä.

– On.

Pöydälle oli kertynyt viisi nimeä. Aineistot olivat eri-ikäisiä, erimuotoisia ja sekoittuneet oikeaan arkistotyöhön niin, että yksittäinen niistä olisi voinut näyttää pitkään pelkältä vanhalta kopiolta.

Johanna käveli takaisin ensimmäiselle työasemalle. Sen vieressä oli tavallinen pino asiakkaiden palautuslaatikoita. Yhteen oli teipattu muistilappu, jossa pyydettiin tarkistamaan kuvien järjestys ennen perjantaita.

Tero oli tehnyt oikeaa työtä.

Hän oli tehnyt sitä tarpeeksi paljon, että väärät kopiot mahtuivat oikeiden joukkoon vuosiksi.

Antti tuli hänen viereensä.

– Vilman tapaus ei ollut erillinen, hän sanoi.

Johanna katsoi viittä nimeä pöydällä.

– Ei.

***

Vilman sairaalahuoneessa oli torstaiaamuna kaksi kukkakimppua, vaikka hän oli pyytänyt läheisiään olemaan tuomatta mitään.

– Äiti ei kuuntele, Vilma sanoi.

Ääni oli käheä.

Johanna istui tuolille vasta kun Vilma nyökkäsi siihen suuntaan. Kaulan toisella puolella näkyi vielä tummentuva jälki, jota sairaalapaita ei peittänyt kokonaan. Vilma huomasi Johannankin huomaavan sen ja veti paidan kaulusta vähän ylemmäs.

Johanna siirsi katseensa kasvoihin.

– Miten voit?

Vilma kohautti toista olkapäätä.

– Kysyykö poliisi tuon eri tavalla kuin kaikki muut?

– Yrittää ainakin olla arvaamatta vastausta.

Vilma henkäisi jotain, mikä saattoi olla naurahdus mutta muuttui heti yskäksi.

Hän nosti vesilasin pöydältä ja otti pienen kulauksen.

– Lääkäri sanoo, että hyvin olosuhteisiin nähden. Minä en tiedä, mitä se käytännössä tarkoittaa.

– Ei tarvitse tietää tänään.

Vilma katsoi häntä hetken.

– Miksi minä?

Johanna oli varautunut juuri siihen. Vilmalla oli oikeus saada ensimmäinen vastaus ennen kuin tieto alkoi kiertää muiden ihmisten sanoina.

– Meidän tämänhetkisen käsityksemme mukaan Niemelä valitsi sinut yhden kuvan perusteella.

Vilman otsa liikahti.

– Minkä kuvan?

– Sen mallihaun koekuvan, joka oli eilen hänen työasemallaan auki.

Vilma katsoi ikkunaa.

– Senkö takia minä olin siellä.

– Tapaamisen työsyy liittyi siihen kuvaan ja sen käyttöoikeustietoihin. Mutta minä tarkoitan muuta. Kuvassa on sommittelu, joka vastaa yhtä vanhaa valokuvaa. Me uskomme, että aikaisempien uhrien kohdalla valinta on perustunut samalla tavalla kuviin.

Vilman katse palasi Johannaan.

– Aikaisempien uhrien.

Johanna ei pehmentänyt sanaa.

– Viiden murhatun ihmisen.

Hiljaisuus kesti pitkään.

Käytävältä kuului kärryn pyörien ääni ja jonkun puhetta, josta ei saanut selvää.

– Oliko se sama kuva joka kerta? Vilma kysyi.

– Ei. Vanhoja kuvia on kuusi. Jokainen myöhempi kuva vastaa eri kohtaa siinä sarjassa.

– Ja minä olin kuudes.

– Siltä se nyt näyttää.

Vilma painoi peukalon vesilasin reunaa vasten.

– Kuka siinä vanhassa kuvassa on?

– Mira Lehtinen. Hän oli mainosmalli. Kuva on vuodelta 2002.

Nimi ei näyttänyt sanovan Vilmalle mitään.

– Onko hänkin kuollut?

Johanna valitsi sanan tarkasti.

– Hän katosi vuonna 2002. Me emme tiedä varmasti, mitä hänelle tapahtui.

Vilma nyökkäsi hitaasti.

Johannalla oli tabletilla tutkintaa varten tehty versio Miran kuudennesta kuvasta. Hän ei ollut avannut sitä.

– Jos haluat nähdä kuvan, se on mahdollista. Jos et halua, sinun ei tarvitse.

Vilma katsoi tablettia, vaikka näyttö oli pimeä.

Sitten hän pudisti päätään.

– En halua.

– Hyvä.

Vilma vilkaisi Johannaa terävästi.

– Hyvä?

– Hyvä, että sanoit, mitä haluat. Sitä minä kysyin.

Vilma laski lasin pöydälle.

– Jos se kuva oli hänelle joku syy, minä en halua katsoa sitä ja alkaa etsiä itsestäni samaa. En ainakaan nyt.

– Sinun ei tarvitse koskaan, jos et halua.

Johanna ei koskenut tablettiin.

Vilma nojasi tyynyyn ja sulki silmänsä muutamaksi sekunniksi.

– Minä näin oman kuvani sillä näytöllä, hän sanoi. – Ensin luulin, että se oikeasti aikoo puhua niistä tiedoista. Se kysyi, oliko kuva minusta hyvä.

Johanna ei keskeyttänyt.

– Minä sanoin kai jotain, että ihan sama, kunhan sitä ei käytetä väärässä paikassa. Se oli niin tavallinen keskustelu. Sitten se otti sen paperikuvan esiin. En edes nähnyt kunnolla, mikä siinä oli.

Vilma avasi silmänsä.

– Minä en halua kertoa nyt enempää siitä, mitä huoneessa tapahtui. En tänään.

– Ei tarvitse. Varsinainen kuuleminen tehdään silloin, kun se on sinun vointisi kannalta mahdollista. Ja sinulla on siinä tuki sekä kaikki normaalit oikeudet.

Vilma nyökkäsi.

Johanna otti esiin toisen asian.

– Julkisuus tulee kysymään sinusta. Poliisi ei ole vahvistanut nimeäsi. Me tarvitsemme myös sinun kantasi siihen, mitä voidaan myöhemmin kertoa, jos ja kun asia etenee.

Vilma katsoi kukkia.

– Nimi voi tulla.

Johanna odotti.

– En minä halua, että se näyttää siltä kuin minun pitäisi piiloutua, Vilma jatkoi. – Mutta ei sitä kuvaa.

– Koekuvaa?

– Ei sitä. Eikä mitään muitakaan kuvia minusta vain siksi, että nyt kaikki haluavat nähdä, kuka minä olen.

Ääni käheytyi lisää viimeisissä sanoissa.

– Jos joku käyttää kuvaa, minulta kysytään.

– Kirjaan sen.

– Voiko poliisi oikeasti estää mediaa käyttämästä kuvaa, jos ne saavat sen jostain?

– Emme voi luvata sellaista. Voimme päättää omasta aineistostamme ja siitä, mitä luovutamme tai vahvistamme. Ja me voimme tehdä oman rajamme selväksi.

Vilma nyökkäsi.

– Sitten se.

Johanna kirjoitti lyhyen merkinnän.

Nimi myöhemmin mahdollinen.

Koekuva ei.

Muut henkilökohtaiset kuvat vain Vilman omalla suostumuksella siltä osin kuin poliisi hallitsi niiden käyttöä.

Kun Johanna sulki muistivihkon, Vilma kysyi:

– Löysittekö te minut sen kuvan takia?

Johanna pysyi siinä, minkä tiesi.

– Toimittaja tunnisti sinun kuvasi alkuperäisestä koevedoksesta. Poliisi varmisti sen omasta aineistosta ja yhdisti nimesi eilisaamun vierailutietoon. Sen jälkeen tiesimme huoneen.

– Toimittaja?

– Lystikkälän Sanomista.

Vilma mietti hetken.

– Saako hän tietää, että minä en halua kuvaa julki?

– Sen tiedon voi välittää ilman että annan hänelle mitään muuta.

– Välitä.

– Teen niin.

Vilma kääntyi katsomaan ikkunasta ulos.

Johanna nousi.

– Minä palaan, kun sinä olet valmis siihen.

Vilma ei kiittänyt häntä.

Johanna ei odottanut sitä.

Johanna oli ovensuussa, kun Vilma sanoi vielä:

– Korpela.

Johanna kääntyi.

– Se kuva on silti minun, eikö?

Johanna tiesi, ettei kysymys koskenut tekijänoikeutta.

– On.

Vilma nyökkäsi.

Siihen keskustelu loppui.

***

Valkeajärven Rantahaan iltapäivä näytti samalta kuin tuhansien muiden työpäivien jälkeen.

Koulun pihalta tuli lapsia reppu selässä. Lähikaupan edessä joku yritti sovittaa kahta ostoskassia polkupyörän koriin. Hakapuiston puolelta kulki mies märässä juoksutakissa koiran kanssa, ja matalien kerrostalojen pihoilla sytyttyivät ensimmäiset pihavalot ennen kuin päivä oli kokonaan hämärä.

Tero Niemelä asui kolmannen kerroksen kaksiossa rakennuksessa, jonka porraskäytävän ilmoitustaululla muistutettiin seuraavan viikon saunavuorojen muutoksesta.

Johanna huomasi lapun matkalla ylös.

Asunnon ovi oli tavallinen vaalea kerrostalo-ovi. Sen sisäpuolella eteinen oli kapea. Kenkätelineessä oli neljä paria kenkiä. Naulakossa kaksi takkia ja heijastinliivi. Keittiön pöydällä oli muki ja kaupan tarjouslehtinen.

Jos poliisi ei olisi ollut siellä, asunnossa ei olisi ollut mitään syytä pysähtyä.

Kotietsintä oli alkanut ennen Johannan saapumista, mutta vasta yleisellä dokumentoinnilla ja aineiston turvaamisella. Rantahaan asunnossa oli niin paljon kuva- ja arkistomateriaalia, ettei kukaan yrittänyt teeskennellä sen läpikäynnin valmistuvan yhden iltapäivän aikana.

Olohuoneen yhdellä seinällä oli kirjahylly. Toisella työpöytä, skanneri ja kaksi näyttöä. Kaapissa oli muistikortteja, ulkoisia levyjä, vanhoja optisia levyjä ja paperikansioita eri vuosilta. Makuuhuoneen vaatekaapin yläosassa oli lisää laatikoita, joista osa sisälsi tavallisia veropapereita ja osa kuvia.

Asunnossa ei ollut kollaasia, uhreista tehtyä näyttelyä tai huonetta, jonka tarkoituksen olisi tunnistanut kynnykseltä.

Antti seisoi työhuoneena käytetyn olohuoneen nurkassa ja katsoi listaa.

– Meillä on tähän mennessä kahdeksantoista ulkoista levyä, seitsemän vanhempaa kovalevyä, kaksi laatikollista optisia levyjä ja paperia enemmän kuin haluan arvioida, hän sanoi. – Osa on selvästi asiakkaiden vanhaa aineistoa. Osa henkilökohtaista. Osa vielä täysin nimeämätöntä.

– Kaikki erotellaan ennen kuin sisältöä tulkitaan, Johanna sanoi.

– Niin tehdään.

Rikosteknisen tutkinnan työntekijä tuli makuuhuoneesta litteä harmaa säilytyslaatikko käsissään.

– Tämä löytyi vaatekaapin ylähyllyltä. En avannut muuta kuin sen verran, että varmistin sisällön olevan kuva-aineistoa. Kuvataan sijainti loppuun ennen tarkempaa käsittelyä.

Johanna katsoi laatikkoa.

Sen kyljessä ei lukenut mitään.

– Säilytetään alkuperäinen järjestys, hän sanoi.

– Totta kai.

Toisen kaapin alalaatikosta löytyi vanhoja kirjekuoria ja kortteja. Yhdessä kuoressa luki vain M. Toisessa oli vuoden 2002 postileima.

Johanna ei avannut niitä eteisen lattialla.

– Henkilökohtainen viestintä omaan kokonaisuuteensa, hän sanoi. – Päiväykset ja lähettäjät ensin. Sitten luetaan se, mihin peruste riittää.

Antti vilkaisi häntä.

– Mira?

– Mahdollisesti. Ei päätetä kirjaimesta.

Johanna kävi asunnon läpi kerran rikosteknisen työntekijän kanssa. Jääkaapissa oli ruokaa. Kylpyhuoneessa pyyhe kuivumassa. Makuuhuoneen tuolilla housut, joiden vyö oli pujotettu pois puoliksi. Parvekkeella kaksi tyhjää kukkaruukkua ja taitettu puutarhatuoli.

Tero ei ollut elänyt rikospaikan näköisessä kodissa.

Hän oli elänyt tavallisessa kodissa ja säilyttänyt siellä jotakin, jonka merkitystä poliisi vasta alkoi avata.

Johanna lähti Rantahaasta ennen kahdeksaa. Rikostekninen ryhmä jäi jatkamaan aineiston luettelointia. Hän pyysi soittamaan vasta, kun jokin löydös olisi riittävän hyvin paikannettu ja dokumentoitu, että sen merkityksestä kannatti puhua.

***

Ensimmäinen nauhaa koskeva vertailutulos tuli perjantaina.

Antti toi sen Johannalle poliisitalon tutkintahuoneeseen ja laski lausunnon pöydälle.

– Ei yksilöintiä, hän sanoi ennen kuin Johanna ehti lukea.

– Hyvä alku.

Antti istui vastapäätä.

– Kuvarinteestä talteen saatu nauha vastaa leveydeltään, rakenteeltaan ja kudoksen olennaisilta ominaisuuksiltaan sitä välinetyyppiä, jonka kanssa viiden uhrin kaulajäljet ovat yhteensopivia. Myös se vanhasta arkistokotelosta saatu näyte kuuluu samaan materiaaliryhmään.

Johanna luki johtopäätöksen.

Vertailu ei yksilöinyt samaa nauhanpätkää tai valmistuserää. Se osoitti kuitenkin, että Tero oli käyttänyt Vilmaan juuri sellaista välinetyyppiä, jonka jättämän jäljen poliisi oli salannut vuodesta 2014 asti.

– Salattu yksityiskohta pysyy edelleen salattuna, Johanna sanoi.

– Niin viestintäkin on linjannut.

– Hyvä.

Antti avasi seuraavan tiedoston.

Länsimyllyn digitaalinen talteenotto oli vasta alussa, mutta ensimmäisiä varmistettavia osumia oli jo saatu.

Ellan ja Terhin tämän vuoden aineistoissa työasemien käyttäjäketjut, tulostushistoria ja Teron henkilökohtaiset yritystunnukset alkoivat tukea fyysisiä löytöjä. Kaikkea ei ollut ajoitettu eikä jokaisen tiedoston tekijää voitu vielä sanoa varmasti, mutta kumpikaan nimi ei enää ollut yrityksessä vain irrallinen paperi.

Vanhempien tapausten kohdalla työ oli hitaampaa.

Kaisan ja Aleksin viestiketjujen kopiot vastasivat poliisin aikanaan uhreilta talteen saamia viestejä. Niiden mukana olleet tekniset tunnisteet ja vanhojen varmuuskopioiden rakenne osoittivat, ettei papereita ollut koottu vasta tämän syksyn uutisista.

Viestien kirjoittajan yksilöiminen vaati edelleen erillistä näyttöä.

Jennistä oli löytynyt lisää ei-julkisia kuvakopioita. Niiden, yhteystietosivun ja merkintöjen ikää verrattiin yrityksen vanhoihin varmuuskopioihin ja riippumattomiin vuoden 2014 aineistoihin.

– Jennille lähetettyä uutta viestiä ei ole löytynyt, Antti sanoi.

– Hyvä. Vanha aukko saa pysyä aukkona, ellei aineisto oikeasti täytä sitä.

– Niin.

Antti siirtyi seuraavaan kohtaan.

– Rantahaan aineistosta on löytynyt Miran kuvia niin paljon, ettei määrä selity pelkällä tämän vuoden kampanjatyöllä. Osa on paperikopioita, osa vanhoja digitaalisia tiedostoja. Säilytyshistoriaa käydään läpi.

Johanna katsoi häntä.

– Entä se harmaa laatikko?

– Dokumentoitu, mutta ei vielä purettu loppuun. Siinä on fyysisiä kuvia järjestyksessä. Rikostekninen haluaa käydä kokonaisuuden ensin läpi niin, ettei meidän ensimmäinen tulkinta sotke alkuperäisen järjestyksen dokumentointia.

– Oikein.

– Kirjeet näyttävät olevan ainakin osittain Miralta.

Johanna ei kysynyt sisältöä.

– Milloin tiedämme sen varmasti?

– Kun käsiala, päiväykset, kuoret ja muu aineisto on verrattu. Sähköpostitulosteiden alkuperä on hitaampi kysymys.

– Sitten odotetaan.

Tutkinta ei ollut enää pysähtynyt.

Juuri siksi sen kanssa ei tarvinnut kiirehtiä väärällä tavalla.

Tero oli kiinni.

Vilma oli elossa.

Ensimmäistä kertaa koko sarjan aikana he pystyivät tekemään loppuun sen työn, jonka aikana kukaan uusi nimi ei ollut juoksemassa heitä edellä.

***

Viikonloppuna tulokset alkoivat muodostaa useita rinnakkaisia ketjuja.

Vuoden 2023 osalta Teron yrityksen ja Kuvarinteen aineistot puhuivat selvimmin. Hänen henkilökohtaiset tunnuksensa, työasemansa, tapaamisten valmistelut ja hallustaan löytyneet kopiot yhdistyivät Ellan, Terhin ja Vilman kuviin tavalla, jota normaali toimeksianto ei kattanut.

Jennin kuvakopioiden säilymistä voitiin jäljittää yrityksen vanhoihin varmuuskopioihin. Hänen viimeinen iltansa jäi edelleen osin auki.

Maanantaina Antti toi Johannalle ensimmäisen koonnin ilman otsikkoa näyttö Tero Niemelää vastaan.

Otsikkona olivat vain nimet.

Jenni Haapala.

Kaisa Lehtola.

Aleksi Mäkinen.

Ella Saarinen.

Terhi Laine.

Vilma Koskinen.

Jokaisen alla oli kolme saraketta.

Tunnettu ennen kiinniottoa.

Uusi löytö.

Vielä avoin.

Vilman kohdalla näyttö alkoi keskeytetystä teosta. Viiden kuolleen ketjut painottuivat kukin hieman eri tavoin.

– Tässä on jo kokonaisuus, Antti sanoi.

Johanna selasi viimeiselle sivulle.

– On. Ja jokainen osa testataan.

Hän sulki kansion.

***

Maanantaina iltapäivällä Rantahaasta soitettiin uudelleen.

Rikosteknisen tutkinnan työntekijä muotoili asian varovasti:

– Harmaan laatikon järjestys on nyt dokumentoitu, ja Miran kirjeaineiston alkuperästä on tarpeeksi varmennuksia, että sinun kannattaa nähdä ne yhdessä.

Johanna katsoi kalenteria.

– Milloin?

– Huomenna aamulla jatkamme asunnolla. Fyysinen kokonaisuus on edelleen siellä valvotussa tilassa, koska emme ole siirtäneet kaikkia kuvaeriä laboratorioon. Jos tulet silloin, näet sen siinä järjestyksessä, jossa se löytyi.

– Tulen.

Tiistaina 31. lokakuuta Rantahaan pihat olivat yön jäljiltä märkiä.

Hakajärven suunnasta tuli matala sumu, joka jäi puiden väliin eikä yltänyt talojen ylimpiin kerroksiin. Lähikaupan edessä oli sama pyöräteline kuin torstaina, mutta nyt siinä oli lasten potkulauta ja seinään nojasi sateenvarjo.

Johanna nousi kolmannen kerroksen portaat.

Asunto oli samanlainen kuin torstaina, vaikka Johannan tieto siitä oli muuttunut lähes kokonaan.

Keittiön pöydälle oli asetettu rikosteknisen työn suojat. Jokainen esine oli numeroitu ja sen alkuperäinen löytöpaikka dokumentoitu ennen siirtoa. Harmaa laatikko oli avattu.

Antti seisoi ikkunan vieressä.

– Kävin tämän kerran läpi heidän kanssaan, hän sanoi. – En tehnyt vielä johtopäätöstä raporttiin.

– Hyvä.

Rikostekninen tutkija osoitti laatikon sisällä ollutta mustaa, litteää kuvakansiota.

– Tämä oli päällimmäisten irrallisten kuvien alla. Kansi oli suljettu. Sisällä olevat kuvat olivat muovitaskuissa tässä järjestyksessä. Jokainen aukeama on kuvattu ennen kuvien poistamista.

Johanna avasi ensimmäisen aukeaman.

Vasemmalla Mira.

Oikealla Jenni.

Aukeamaan ei ollut merkitty nimeä tai numeroa uhri yksi. Siinä oli vain kaksi kuvaa omissa taskuissaan.

Miran ensimmäinen julkaisematon otos ja Jennin vanha kampanjakuva, jonka poliisi oli viikko aikaisemmin asettanut sen rinnalle tietämättä, oliko rinnastus koskaan ollut olemassa Teron omassa aineistossa.

Johanna käänsi sivua.

Mira kaksi.

Kaisa.

Seuraava.

Mira kolme.

Aleksi.

Neljäs.

Ella.

Viides.

Terhi.

Johanna ei pysähtynyt jokaisen kuvan sommitteluun. Hän tunsi ne jo liian hyvin.

Kuudennen aukeaman oikealla puolella oli Vilma Koskisen koekuva.

Sama alkuperäinen rajaus kuin Kuvarinteen näytöllä.

Vasemmalla Mira istui sivuttain tuolilla.

Johanna antoi sivun olla auki.

– Onko kansiossa päiväyksiä? hän kysyi.

– Ei sellaista päiväystä, joka tekisi tästä rikospäiväkirjan, tutkija sanoi. – Kuvien taustapuolella on alkuperäisiä tiedosto- ja tuotantotunnisteita. Osasta tulosteita voidaan tutkia valmistus- ja paperitietoja, mutta niiden asettamisajasta kansioon ei vielä tehdä väitettä.

– Hyvä.

Antti tuli pöydän viereen.

– Mutta järjestys on sama.

– On.

Poliisi oli löytänyt Miran kuuden kuvan järjestyksen alkuperäisestä vuoden 2002 työvedoksesta.

Sen jälkeen he olivat löytäneet viisi vastaavuutta omalla vertailullaan ja kuudennen Jarkon avulla.

Tero oli säilyttänyt samat kuusi paria omassa kodissaan. Kansion arvo ei ollut tunnustuksessa vaan valintaperusteessa: hänen yksityinen järjestyksensä vastasi poliisin itsenäisesti rakentamaa tulkintaa.

Johanna katsoi Vilman kuvaa.

Vilma oli sairaalassa kieltäytynyt näkemästä vasemmalla olevaa kuvaa.

Tero oli laittanut ne rinnakkain siitä riippumatta.

Johanna sulki kansion.

– Kirjeet, hän sanoi.

Rikostekninen tutkija toi pöydälle kaksi nippua.

Ensimmäisessä oli postikortteja ja käsin kirjoitettuja kirjeitä. Toisessa tulostettuja sähköposteja ja lyhyempiä viestejä. Kaikki eivät olleet Miralta, ja osa oli selvästi tavallista työviestintää. Ne, joiden alkuperästä oli saatu ensimmäiset riittävät varmennukset, oli erotettu omaksi ryhmäkseen.

– Käsinkirjoitetuissa kirjeissä käsiala vastaa Outi Lehtisen meille vertailuun antamaa Miran aineistoa, Antti sanoi. – Päiväykset ja postileimat sopivat. Sähköpostitulosteissa ei ole enää alkuperäistä palvelindataa, joten niitä käsitellään tulosteina. Osa sisällöstä saa tukea kirjeistä ja muista saman ajan tiedoista.

Johanna nyökkäsi.

– Mitä ne osoittavat ilman että meidän pitää uskoa jokaista tulostettua otsakeriviä?

Antti avasi ensimmäisen kirjeen.

Suhde tuli näkyviin ennen riitaa.

Mira kirjoitti tapaamisesta, josta ei ollut halunnut kertoa sisarelleen. Yhdessä kortissa hän valitti siitä, että heidän yhteinen viikonloppunsa oli taas pitänyt selittää muille jonakin toisena. Toisessa kirjeessä hän puhui Terolle tavalla, jota ei pystynyt tulkitsemaan pelkäksi työtoveruudeksi tai kuvaajan ja mallin väliseksi tuttavuudeksi.

Suhde ei tullut näkyviin yhtenä suurena rakkaudentunnustuksena vaan pienistä asioista, jotka yhdessä tekivät sen selväksi.

– Outi ei tiennyt tästä, Johanna sanoi.

– Ei ainakaan sen perusteella, mitä hän kertoi.

Sitten sävy muuttui.

Yhdessä myöhemmässä kirjeessä Mira kysyi, miksi Terolla oli edelleen kopioita kuvista, joita ei ollut julkaistu.

Johanna luki lauseen kahdesti.

Minä en antanut niitä sinulle säilytettäväksi.

Seuraavassa viestissä Mira oli vielä täsmällisempi.

Se, että olet tehnyt niiden kanssa töitä, ei tee niistä sinun kuviasi.

Toisessa tulosteessa hän vaati Teron poistamaan digitaaliset kopiot ja palauttamaan paperit, jotka tämä oli ottanut itselleen.

Tero oli ilmeisesti vastannut jotakin siitä, ettei kuvilla ollut enää käytännön merkitystä eikä kukaan muu välittänyt vanhoista vedoksista. Hänen omaa vastaustaan ei ollut säilynyt kokonaisena. Miran seuraava viesti kuitenkin vastasi siihen.

Minä välitän. Minä olen niissä.

Johanna laski paperin pöydälle.

Keittiön ikkunan takana joku työnsi lastenvaunuja pihan poikki. Nainen pysähtyi hetkeksi vetämään peitettä paremmin vaunujen päälle ja jatkoi matkaa.

Asunnossa ei ollut mitään ääntä rikosteknisen kameran vaimeaa suljinääntä lukuun ottamatta.

Antti avasi yhden viimeisistä varmistetuista kirjeistä.

Siinä Mira ei enää pyytänyt.

Hän vaati.

Kuvat piti palauttaa tai hävittää. Tero ei saanut päättää hänen puolestaan, mitä hänestä säilytti. Jos asia ei loppuisi, Mira aikoi ottaa sen esiin muiden kanssa.

Kirjeessä ei ollut murhauhkausta, sovittua viimeistä tapaamista eikä kuvausta myöhemmistä tapahtumista. Viestiketju katkesi ennen Miran katoamista. Se jätti enemmän kysymyksiä kuin Johanna olisi halunnut ja vähemmän vastauksia kuin valmis syytös olisi tarvinnut.

– Viimeisten varmojen havaintojen ja tämän aineiston väliin jää aukko, Antti sanoi. – Katoamistutkinta pitää avata alkuperäisenä ennen kuin voidaan sanoa, mitä siinä ajassa oikeasti tiedettiin Terosta tai ei tiedetty.

– Niin.

Johanna veti kuuden kuvan kansion takaisin eteensä.

Mira oli tullut heidän tutkintaansa ensin kasvona vanhassa mainoksessa ja sitten nimenä katoamisrekisterissä. Outin luona Johanna oli nähnyt, kuinka vähän kumpikaan niistä kertoi ihmisestä.

Mitä Miralle oli lopulta tapahtunut ja missä hän oli, jäi auki. Tero ei ollut tunnustanut mitään, vaan oli ensimmäisissä menettelyissä käyttänyt oikeuttaan olla vastaamatta tutkinnan keskeisiin kysymyksiin.

Johannan mielessä sarjan mahdollinen alku siirtyi Jenni Haapalasta taaksepäin. Vuosi 2014 saattoi olla ensimmäinen kerta, jolloin Tero oli toistanut jotakin, mikä oli alkanut jo paljon aikaisemmin.

Johanna katsoi Miran ensimmäistä kuvaa ja sen vieressä Jenniä. Miran vaatimus oli yhä pöydällä, kuvat Teron kansiossa. Tero oli pitänyt ne ja valinnut niiden rinnalle uudet ihmiset. Miran omille sanoille ei ollut siinä järjestyksessä sijaa.

Aino oli kertonut, että alihankkijoiden projektioikeudet päättyisivät arkiston luovutuksessa. Se ei olisi vienyt näitä kuvia Teron laatikoista. Kopioiden säilyttäminen ei silti antanut hänelle oikeutta päättää niiden käytöstä. Oliko Tero ollut menettämässä omasta mielestään enemmän kuin pääsyn työaineistoon?

Johanna käänsi viimeiselle aukeamalle. Vilma oli elossa eikä halunnut nähdä tätä rinnastusta. Johanna muisti Teron kädet nauhan päissä. Oliko Tero katsonut saavansa määrätä myös siitä, mitä kuvien ihmisille tapahtui?

Johanna sulki kansion uudelleen.

Antti odotti.

– Tämä ei todista Miran henkirikosta, Johanna sanoi.

– Ei.

– Mutta katoamisaineisto pitää lukea uudestaan.

Johanna katsoi pöydällä olevia kirjeitä.

Outi oli sanonut, ettei Mira olisi lähtenyt niin, ettei kukaan olisi saanut osoitetta, valitusta huonosta asunnosta tai edes riitaa rahasta.

Johanna nousi pöydästä.

– Kokoa Miran vuoden 2002 katoamisaineisto uudelleen, hän sanoi Antille. – Kaikki alkuperäinen. Käydään se nyt läpi mahdollista henkirikosta silmällä pitäen.

Antti nyökkäsi.