Luku 9
· Arvioitu lukuaika noin 10 min
Johanna oli ehtinyt Aleksi Mäkisen asuntoon kolme askelta, kun neljän vuoden takainen kuva palasi hänen mieleensä.
Ei kokonainen rikospaikka eikä Jennin tai Kaisan kasvot. Vain kapea jälki kaulalla.
Aleksi makasi olohuoneessa sohvan ja matalan pöydän välissä, toinen jalka koukussa ja oikea käsivarsi vartalon alla. Hänellä oli tummat collegehousut ja vaalea T-paita. Pöydän kulma oli siirtynyt pois maton reunalta, ja yksi sohvatyynyistä oli lattialla. Muuten huone oli järjestyksessä.
Johanna jäi merkitylle kulkureitille ja antoi katseensa käydä tilan reunoissa ennen kuin palasi vainajaan. Hän oli paikalla uuden henkirikoksen tutkinnanjohtajana. Ensipartion ilmoituksessa ei ollut ollut sanaakaan Jennistä, Kaisasta tai vanhasta tutkinnasta.
Neljä vuotta oli kulunut siitä, kun Jennin ja Kaisan tutkintahuone oli tyhjennetty ja aktiivinen tutkintaryhmä purettu. Tapaus oli jäänyt avoimeksi. Sinä aikana oli tullut muita asuntoja, muita vainajia ja muita jälkiä, joilla ei ollut ollut mitään tekemistä heidän kanssaan.
Tämä jälki saattoi olla yksi niistä.
Aleksin kaulalla kulki silti liian tuttu kapea painauma. Se erottui paidankauluksen yläpuolella ja jatkui niskan suuntaan. Rikospaikkavalaistuksessa sen reunat näyttivät teräviltä, mutta pinnan rakennetta ei voinut tästä erottaa niin tarkasti, että silmä olisi saanut ratkaista mitään.
– Kuvaa se mittakaavassa ja eri valaistuksilla, Johanna sanoi tekniselle tutkijalle. – Ennen kuin vainajaa siirretään.
Tutkija nyökkäsi.
– Näyttää kapean ja litteän välineen aiheuttamalta. En sano materiaalista enempää tässä vaiheessa.
– Onko asunnosta löytynyt mitään siihen sopivaa?
– Ei toistaiseksi. Johdot, hihnat ja muut sellaiset käydään läpi, mutta mitään irrallista ei ole ollut vainajan vieressä eikä olohuoneessa.
Johanna katsoi jälkeä vielä kerran ja suoristautui.
Välinettä ei ollut löytynyt kummaltakaan vuoden 2014 rikospaikalta. Vertailupakettiin oli siksi kirjattu jäljen mittojen ja rakenteen lisäksi puuttuva väline. Paketti oli koottu sen varalta, että joskus tulisi vastaan rikospaikka, jossa yksi tuttu yksityiskohta voisi muuten hukkua uuden tapauksen sisään.
Johanna ei ollut kuvitellut seisovansa itse sen äärellä neljä vuotta myöhemmin.
– Ulko-ovi? hän kysyi.
Ensipartion vanhempi konstaapeli seisoi eteisen puolella suojavarusteissa.
– Ei näkyviä murtojälkiä. Löytäjä tuli omalla avaimellaan. Huolto ei ole käynyt täällä ennen poliisia, eikä lukossa näy vaurioita.
– Omaisuus?
– Lompakko oli makuuhuoneen lipastolla. Käteinen, kortit ja henkilöllisyystodistus tallella. Kello on tuossa hyllyllä. Tietokone keittiön pöydällä, puhelin sohvan alla. Niihin ei ole koskettu.
Johannan katse kiersi olohuonetta. Televisio oli pimeänä. Kirjahyllyssä oli kirjojen välissä kaksi palkintopystiä, ja avohyllyn kameratarvikkeet sekä pieni kaiutin olivat paikoillaan. Mikään näkyvä ei viitannut ryöstöön.
Sohvapöydällä oli kaksi mukia. Toisen pohjalla oli kuivunut tumma rengas, toisessa vähän vaaleampaa juomaa. Niiden vieressä olivat sokeriastia ja avattu kaurajuomatölkki, joka oli ehtinyt lämmetä huoneenlämpöiseksi. Kaksi ihmistä oli juonut kahvia.
Keittiön tasolla oli huuhdeltu aamiaislautanen, ja tiskikoneen ovi oli jäänyt muutaman sentin raolleen. Sohvan vieressä olivat sisätossut. Pyykkikorin kannen välistä pilkotti treenipaita, työpöydällä odotti avaamaton kirjekuori ja tuolin selkänojalla oli huppari. Parvekkeen ovi oli lukossa. Asunto oli järjestyksessä, mutta eletty.
Tekninen tutkija oli jo merkinnyt mukit erikseen sormenjälki- ja DNA-tutkimuksia varten.
Siirtynyt pöytä, lattialle pudonnut tyyny ja Aleksin asento viittasivat nopeaan fyysiseen tilanteeseen. Muu asunto ei kantanut väkivallan jälkiä.
Aleksi oli todennäköisesti päästänyt tulijan sisään.
Kaksi mukia kertoi, ettei tulija ollut vain käväissyt ovella. Se ei kuitenkaan kertonut, tunsiko Aleksi hänet; uskottava syy käynnille saattoi riittää.
Hän otti puhelimen esiin ja soitti Antti Peltoselle.
– Oletko asemalla?
– Olen. Mitä tuli?
– Hae Haapalan ja Lehtolan aineistot esiin. Koko tutkinta, ei vain yhteenvetoa. Ja vuoden 2014 vertailupaketti.
Linjalle tuli lyhyt hiljaisuus.
– Onko meillä vertailukelpoinen tapaus?
Johanna katsoi Aleksi Mäkisen kaulaa.
– Meillä on tapaus, joka pitää ottaa vertailuun. Ei muuta vielä.
– Selvä.
– Ota paketti esiin. Käydään ensin rikospaikkojen peruspiirteet. Jälkikuvat jätetään siihen asti, että saadaan Aleksin tutkimukset.
– Odotan täällä.
Johanna lopetti puhelun.
Paikalla käynyt lääkäri oli antanut vasta alustavan arvion. Kuolema sijoittui todennäköisimmin keskiviikkoiltaan, mutta tarkka kuolinaika vaati ruumiinavauksen ja muun aineiston. Kaulajäljen perusteella kuristaminen oli vahva mahdollisuus, ei vielä kirjattu lopullinen kuolinsyy.
Keittiön pöydällä kannettava tietokone oli suljettuna postipinon ja vesipullon vieressä. Sen ympärillä ei ollut levitettyjä papereita tai muuta, mikä olisi kertonut, mitä Aleksi oli tehnyt viimeisenä iltanaan. Puhelin ja tietokone otettaisiin rikostekniseen talteenottoon.
Eteisen sivupöydällä oli avaimia, aurinkolasit ja musta kaulanauha. Sen päässä roikkui muovinen kortti.
Johanna pysähtyi.
Kortin yläreunassa luki KASVOT 2018. Aleksi Mäkisen nimi oli painettu kuvan alle, ja alakulmassa oli osallistujan tunniste. Tapahtuma oli päättynyt neljä päivää aikaisemmin.
– Tämä paikalleen, kunnes se on kuvattu, Johanna sanoi.
Tekninen tutkija tuli katsomaan.
– Kulkulupa?
– Osallistujakortti. Otetaan sekin talteen.
Kaulajälki oli ollut yksi yhtäläisyys. KASVOT oli toinen, kaulajäljestä riippumaton.
Jenni oli osallistunut vuoden 2014 tapahtumaan. Kaisan vanhat kampanjakuvat olivat kulkeneet saman tapahtuman arkiston kautta, vaikka Kaisa ei ollut itse käynyt siellä. Vuoden 2014 tutkinta ei ollut paljastanut, miksi juuri nämä kaksi naista olivat päätyneet saman tekijän uhreiksi. KASVOT oli jäänyt yhteiseksi ympäristöksi, joka oli liian suuri selittämään valintaa ja liian selvä unohtaa.
Nyt olohuoneessa makasi mies.
Aleksin sukupuoli rikkoi jo ennen mitään muuta yhden vanhan oletuksen. Vuonna 2014 julkisuus oli rakentanut kahdesta naisesta nopeasti tarinan mallinaisia metsästävästä murhaajasta. Poliisi oli yrittänyt pitää erillään sen, mitä uhreista tiedettiin, ja sen, mitä heidän sukupuolestaan tai työstään haluttiin päätellä. Silti kaksi naisuhria oli vaikuttanut myös tutkijoiden kysymyksiin.
Aleksi ei sopinut siihen kuvaan.
Hän ei myöskään näyttänyt ihmiseltä, joka olisi valittu siksi, että vastarinta olisi helppo ohittaa. Mainos- ja fitnessmallin työ näkyi asunnossa harjoitusohjelmina ja kuvausaikatauluina. Fyysinen vahvuus ei kertonut, mitä ennen nopeaa kamppailua oli tapahtunut, mutta vanha ajatus helposta kohteesta ei auttanut tässä.
Johanna palasi eteiseen.
– Löytäjä on edelleen ulkona?
– Poliisiautossa. Emilia Ranta. Kumppani. Hänellä on oma avain.
– Onko häntä puhutettu muuta kuin hätäpuhelun verran?
– Ei. Odotettiin sinua.
Emilia istui poliisiauton takaistuimella, molemmat kädet paperisen vesimukin ympärillä. Hän oli vetänyt vaalean takin kiinni kaulaan asti. Kun Johanna esitteli itsensä, Emilia nyökkäsi ja katsoi heti talon ovea.
– Meidän piti mennä aamulla kahville, hän sanoi. – Ennen mun ensimmäistä asiakasta. Aleksi ei tullut.
– Mihin aikaan olitte sopineet?
– Kahdeksaksi. Soitin puoli kahdeksasta eteenpäin. Laitoin viestejä. Kun se ei vastannut, siirsin ensimmäistä aikaa ja tulin tänne.
– Miksi teillä oli avain?
Emilia katsoi häntä kuin kysymys olisi ollut hetken liian yksinkertainen.
– Me seurusteltiin. Vakavasti. Ei asuttu yhdessä, mutta meillä oli avaimet toistemme asuntoihin. Jos toinen oli reissussa tai piti hakea jotain.
Hän veti henkeä.
– Mä avasin oven. Huusin Aleksia. Menin olohuoneeseen ja näin sen lattialla. Sitten soitin hätäkeskukseen. En koskenut siihen.
Johanna kävi tapahtumakulun vielä kerran läpi kellonaikoineen ja pyysi Emiliaa olemaan avaamatta omaa viestiketjuaan enempää. Puhelin dokumentoitaisiin tarvittavilta osin. Emilian avain, liikkeet ja kertomus tarkistettaisiin normaalisti osana henkirikostutkintaa.
– Milloin puhuitte viimeksi?
– Eilen iltapäivällä puhelimessa. Vähän ennen neljää. Aleksi oli kotona tai ainakin menossa kotiin.
– Sanoiko hän illasta mitään?
Emilia mietti.
– Että sillä oli vielä yksi KASVOT-juttu hoidettavana.
– Millainen juttu?
– Jotain kuviin liittyvää. Jälkityötä tai tiedostoja, en tiedä. Se sanoi vain, että tapahtuma oli loppu, mutta kaikki ei loppunut sunnuntaihin. Että yksi kuva-asia piti vielä saada kuntoon.
– Sanoiko hän tapaavansa jonkun?
– Ei. Tai en minä ainakaan ymmärtänyt niin. Se olisi voinut tarkoittaa sähköposteja, puhelua tai vaikka sitä, että piti lähettää jotain.
– Mainitsiko nimeä?
– Ei.
Vuonna 2014 nimettömästä arkisto-osoitteesta oli sovittu Kaisan kotikäynti. Aleksin keskiviikkoillan kuva-asia saattoi tämän hetken tiedoilla olla mitä tahansa.
– Oliko hänellä ollut riitoja? Ketään, jota hän pelkäsi tai jonka tapaamista vältteli?
– Ei sellaista. Työstä tuli välillä kinaa rahasta tai kuvien käytöstä, mutta ei mitään... Emilia pysähtyi ja puristi mukia. – Ei mitään, mistä minä olisin ajatellut tätä.
Hän sanoi viimeisen sanan hiljaa.
Seuraavaksi Johanna kysyi Aleksin lähipäivistä, työstä ja ihmisistä, joihin tämä oli ollut yhteydessä. Emilia kertoi kahdesta lokakuun kampanjasta, joista toiseen Aleksi oli odottanut lopullista aikataulua. Hän oli ilmoittautunut talveksi valmennuskoulutukseen, koska halusi vähitellen enemmän töitä kuvauspäivien ulkopuolelta. Lauantaina heidän oli tarkoitus mennä Emilian vanhempien luo syömään ja sunnuntaina Aleksi oli luvannut auttaa ystävää muuttamaan.
– Se suunnitteli koko syksyn valmiiksi, Emilia sanoi. – Sitten siirsi aina jotain, jos tuli hyvä työ. Mutta se suunnitteli.
Emilia kertoi Aleksin puhuneen viime kuukausina siitä, ettei mallityötä voinut rakentaa loputtomasti sen varaan, että joku muu päätti, millaiset kasvot tai millainen vartalo seuraavaan kampanjaan tarvittiin. Valmennuskoulutus oli ollut yksi tapa tehdä osaamisesta omaa. Aleksi oli jo laskenut, kuinka monta kuvauspäivää voisi vähentää, jos saisi kevääksi muutaman vakituisen valmennusasiakkaan.
– Se ei ollut lopettamassa mallintöitä, Emilia sanoi nopeasti, aivan kuin poliisi olisi voinut kirjata väärän version hänen tulevaisuudestaan. – Se halusi vain muutakin.
Johanna merkitsi sen ylös samalla tarkkuudella kuin kampanjat ja sovitut menot. Tutkinnan kannalta suunnitelma saattoi osoittautua merkityksettömäksi. Aleksille se oli ollut syy järjestää tulevia kuukausia.
Aleksin elämä ei ollut päättynyt tyhjään kohtaan. Kalenterissa ja muiden ihmisten päivissä oli jo viikonloppu, johon hänen olisi pitänyt tulla.
Lopuksi Johanna kysyi, tiesikö Emilia muista avaimista. Tämä tiesi huoltoyhtiön ja arveli Aleksin sisarella olleen vanha vara-avain, mutta ei ollut varma. Tieto tarkistettaisiin erikseen.
Kun alustava puhuttelu oli ohi, Johanna pyysi konstaapelia järjestämään Emilialle rauhallisen paikan ja yhteyshenkilön. Varsinainen kuulustelu tehtäisiin myöhemmin, kun akuutti tilanne olisi ohi ja ensimmäiset digitaaliset tiedot saataisiin talteen.
Ennen lähtöä Johanna palasi vielä asunnon ovelle.
Hän ei mennyt enää sisään. Katsoi vain eteisen kautta olohuoneeseen ja kävi järjestyksen mielessään.
Ehjä sisäänkäynti. Kaksi käytettyä mukia. Vähäinen kamppailu. Kapea kaulajälki. Väline puuttui. KASVOT-osallistujakortti.
Asemalle päästyään Johanna varmisti ensin, että uuden henkirikoksen ensitoimet olivat käynnissä. Aleksin asunto pysyi eristettynä ja vainaja siirrettiin oikeuslääketieteellisiin tutkimuksiin. Puhelin ja tietokone olivat menossa rikostekniseen talteenottoon, ja lähipiirin puhuttelut ja omaisyhteydet oli jaettu. Vasta sen jälkeen hän meni huoneeseen, jossa Antti odotti.
Pöydällä oli kolme kokonaisuutta.
Päällimmäisenä vuoden 2014 vertailupaketti. Sen vieressä Jenni Haapalan tutkinta-aineisto ja Kaisa Lehtolan aineisto. Paperikansioiden lisäksi Antti oli avannut sähköiseen järjestelmään vanhan tutkintakokonaisuuden hakunäkymän.
Vertailupaketin kannessa oli Johannan oma allekirjoitus ja päivämäärä joulukuulta 2014. Muovikansi oli saanut säilytyksessä samean naarmun, jota hän ei muistanut. Sisällä ensimmäisen sivun reunaan oli jäänyt Antin lyijykynämerkintä yhdestä hakusanasta.
– En tehnyt vertailua, Antti sanoi. – Niin kuin pyysit.
– Hyvä.
Vertailupaketin ensimmäisellä sivulla olivat ne peruspiirteet, jotka he olivat joulukuussa 2014 päättäneet säilyttää uuden tapauksen varalta. Ei murtojälkiä. Omaisuus tallella. Laajaa kamppailua ei ollut. Uhrit olivat todennäköisesti päästäneet tekijän asuntoon vapaaehtoisesti. Kaulalla kapea ligatuurijälki. Välinettä ei ollut löytynyt.
Antti luki Aleksin rikospaikkamuistiinpanoja omalta näytöltään.
– Tähän asti samat.
– Niin.
– Kaula?
– Kapea ja litteä jälki. Rikostekninen arvio rikospaikalla.
Antti nojasi kyynärpäät pöytään.
– Ja KASVOT?
– Aleksi osallistui tapahtumaan. Kortti oli asunnossa. Emilia sanoo, että hänellä oli eilen vielä jokin tapahtuman kuviin tai jälkityöhön liittyvä asia hoidettavana. Ei nimeä, ei tietoa tapaamisesta.
– Jenni osallistui. Kaisan aineisto tuli arkistoon.
– Niin.
Sana jäi heidän väliinsä ilman päätelmää.
Vuonna 2014 he olivat yrittäneet löytää ihmisverkostoa, joka yhdistäisi kaksi naista. Eivät olleet löytäneet. Arkisto oli yhdistänyt kuvat, mutta sen sisällä työskentelevät ihmiset olivat hajonneet yrityksiin, vuoroihin ja puuttuviin nimiin. Nyt heidän edessään oli kolmas ihminen, jonka tie kulki samaan tapahtumaan, mutta tämän yhteyden merkityksestä he tiesivät vielä vähemmän kuin neljä vuotta sitten.
Kaulajälkien mittakaavakuvat olivat paketin seuraavassa osiossa. Antti oli jättänyt ne avaamatta. Hän napautti välilehteä sormellaan.
– Jälkikuvat ovat tässä.
– Hyvä. Ne jäävät siihen asti, että Aleksin jälki on dokumentoitu ruumiinavauksessa.
– Luulitko rikospaikalla, että se on sama?
Johannan katse jäi vertailupakettiin.
– Ajattelin, että se voi olla.
– Entä nyt?
– En vielä tiedä.
Antti nyökkäsi.
Johanna työnsi vertailupaketin sivuun ja avasi Jenni Haapalan tutkinta-aineiston. Sen jälkeen hän avasi Kaisa Lehtolan aineiston.
Kansioissa ei ollut mitään odottamassa häntä. Neljä vuotta ei ollut muuttanut vanhoja johtolankoja paremmiksi, eikä uusi vainaja tehnyt yhdestäkään vanhasta nimestä syyllisempää. Silti aineistot olivat taas pöydällä samasta syystä kuin ne oli aikoinaan jätetty avoimiksi: joku yksityiskohta saattoi saada merkityksen vasta myöhemmin.
Jos tekijä todella oli sama, heidän vanha käsityksensä uhrien rajasta oli ollut väärä tai vähintään liian kapea. Kaksi naista oli ohjannut kysymään, mikä naisissa, mallityössä tai näiden piireissä yhdisti uhreja. Aleksi pakotti kysymään uudelleen, oliko mikään niistä ollut varsinainen yhdistävä asia.
Johanna ei tuntenut helpotusta siitä, että heillä oli uusi mahdollisuus verrata. Uuden mahdollisuuden nimi oli Aleksi Mäkinen.
Pahin mahdollisuus ei ollut se, että vanha tutkinta jouduttiin avaamaan uudelleen. Se oli se, että sama ihminen oli ollut jossakin neljä vuotta, ilman että poliisi tiesi, miksi teot olivat loppuneet tai mikä saisi ne alkamaan uudestaan.
Hän katsoi ensin Jennin kuvaa, sitten Kaisan ja lopuksi Aleksin rikospaikkatietoja näytöllä.
Jos oikeuslääketieteellinen vertailu vahvistaisi sen, mitä rikospaikka nyt ehdotti, vuoden 2014 hiljaisuus ei ollut tarkoittanut loppua.
Se oli voinut olla vain tauko.
Jälkikuvan arkisto